Kuinka hienoa juhlia samana päivänä kotimaansa itsenäisyyttä sekä muistella Nelson Mandelan elämää! Nelson Mandelan tarinan opetus voisi olla vaikka seuraavanlainen: Uskalla puolustaa asioita jotka ovat oikein. Sinut todennäköisesti tuomitaan ja sinua vastustetaan, mutta jos seuraat sisimpäsi pientä mutta sinnikästä ääntä, voit saavuttaa paljon. Nelson Mandela istui elämästään 27 vuotta vankilassa, mutta nyt Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma on luvannut että Mandelalle järjestetään valtiolliset hautajaiset. Suurmiehet ympäri maailman lähettävät suruvalittelujaan Mandelan poismenon johdosta.

 

Meiltä kotimaastakin löytyy taistelu-tahtoa tehdä maailmasta parempi paikka. "I have a dream", mutta entäs sen jälkeen?

 

Helsingin Sanomien kolumnisti kirjoitti 4.12.2013 suomalaisten ilmaisunvapauteen liittyvistä peloista. Kolumnistin sanoin: "Kun ei voi, saa tai uskalla puhua julkisesti nimellään asiallisesti, puhuu sitten netissä anonyyminä asiattomasti."

Olen ollut suoraan sanottuna jopa vähän tyrmistynyt siitä millä tavalla tärkeistä, herkistä ja elämänkokoisista aiheista netissä keskustellaan. Esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisesta tai uskosta/elämänkatsomuksesta keskusteltaessa ei ole viisasta heittää "sä oot väärässä" tai "ooksä vähän tyhmä" -henkisiä kommentteja. Näiden kommenttien kirjoittajat eivät luultavasti tule ajatelleeksi että tällaisella puheella he laittavat kyseenalaiseksi keskustelukumppaninsa koko ihmisarvon. Kuitenkin tämän kaltaisia kommentteja varsinkin naamakirjassa heitellään huolettomasti kuin tikkoja tauluun. Ja kymmenen pistettä saa siitä jos osuu keskelle nenää.

 

Käytöksemme edustaa ajamaamme asiaa, ja hedelmistään puu tunnetaan. Kukapa haluaisi liittyä joukkoon, jonka edustajatkin jo ovat epäystävällisiä?

Asioista on hyvä keskustella. Mutta meitä on täällä liki seitsemään miljardiin junaan, joten erilaisuuden hyväksyminen on välttämättömyys.

Itselläni on ystäviä hyvin erilaisista piireistä ja erilaisilla arvomaailmoilla varustettuina. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta toisinajattelijaan ja hänen ajatuksiinsa voi silti suhtautua kunnioittavasti tai vähintäänkin asiallisesti.

 

Seurakuntalainen.fi:n uutisoija kirjoittaa 6.12.2013: "Nelson Mandela istui Etelä-Afrikan valkoisen vähemmistön harjoittaman apartheid-rotusorron aikana vankilassa 27 vuotta. Kun hän vapautui helmikuussa 1990, hän ilmoitti ettei vihaa vihollisiaan. Nelson Mandela muistetaan miehenä joka kykeni hämmästyttävällä tavalla sovintoon. Hän oli valmis solmimaan rauhan niiden kanssa, jotka olivat pitäneet häntä vapaustaistelun takia vankilassa neljännesvuosisadan ajan. Hän ei halunnut kostoa, vaan maalleen uutta, yteistä tulevaisuutta."

 

Sitä toivon myös Suomelle ja sen söpösti kiihkoileville asukkaille. Mietitään tänään kuinka onnekasta onkaan olla suomalainen, elää juuri näissä kengissä, juuri tätä aikaa, juuri näiden ihmisten kanssa! Nelson Mandela on kuollut, mutta me olemme elossa. Ja seuraavaksi aion viedä naapurille joulutähden sekä leipoa pieniä piparkakkutaloja.

Hyvää ja kauniin valkeaa itsenäisyyspäivää!                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                    

Koska olen vain iloinen ja naiivi luovan työn tekijä, en voi väittää ymmärtäväni paljoakaan maailman asioista. Mutta rakkaat "vahvaan vallan kahvaan" päässeet, minua viisaammat ihmiset. Tässä pari sanaa siitä miltä tämä kaikki näyttää täältä metsäkylästä elämään ponnistavan nuoren aikuisen silmin.

 

Ensin oli vain huhu. Näkymätön monsteri, nimeltä "lama" oli tulossa. Ymmärsin että jossain tuolla suuressa maailmassa oli tapahtunut jokin pieni finanssinotkahdus, josta jollakin käsittämättömällä tavalla pystyttiin ennustamaan että Suomi olisi pian talouskriisissä. En ymmärtänyt miten ongelmat jossain kaukana muka romauttaisivat tämän hienosti toimivan systeemimme. Päällisin puolin kaikki näytti olevan hyvin: autot kiiltäviä ja ostoskärryt ylitsepursuavia. Uskoin lama-puheiden olevan silkaa joukkohysteriaa. Mutta yhtäkkiä tuon näkymättömän Leviathanin takia ryhdyttiin toimenpiteisiin. Minä, monen vuoden vankalla työkokemuksella varustettu kaupan kassa, en päässytkään enää töihin. Kuulin ihmisten saavan potkuja. 

 

Vasta yli vuoden kuluttua minua lykästi ja sain palata hihnalle. Kun muut kirmasivat lomille, minä kirmasin markettiin. Suunnitelmissa oli ostaa kesätyörahoilla uusi tietokone rikkoutuneen tilalle, sillä medianomin opintoihin tietokone on välttämätön työväline. Samana kesänä työtuntejamme kuintenkin vähennettiin roimasti. Odotin palkkapäivää kuin kuuta nousevaa, mutta kyynelhän siinä taisi vierähtää kun edelliskesään verrattuna noin kuusisataa euroa pienempi palkkani vihdoin tuli. Maksettuani vuokran sekä laskut, ei palkasta jäänyt juuri säästettävää, puhumattakaan että olisin saanut tietokoneen ostettua. Medianomin palveluksiani odottavat kaverit saivat luvan odottaa lisää. Mielenkiintoisia oman alan projekteja tarjottiin monelta suunnalta, mutta jouduin ilmoittamaan kaikille etten pysty äänittämään mitään, sillä tietokoneeni on rikki.

 

Kelan mielestä en ollut oikeutettu asumislisään koska en ollut opiskelija, ja sosiaalitoimen mielestä en ollut oikeutettu toimeentulotukeen koska OLIN opiskelija. Päätin että mielummin sinnittelen kuin nostan lisää opintolainaa. 

Yritin elää säästeliäästi. Sen sijaan että olisimme vuokranneet elokuvan, haimme sellaisen kirjastosta. Kun helteinen kesä-aurinko porotti, hain itselleni sekä poikaystävälleni jäätelöaltaasta viidenkymmenen sentin mehujäät. Lopulta aloin tekemään mehujäätkin itse. Rannallekin otimme omat vichyt mukaan, ettei tulisi käytyä rantakahvilassa. Tuona kesänä aloin ostaa kaikki vaatteeni kirpputorilta. Kengät oli pakko ostaa kaupasta, ja olin aivan kauhuissani kun poikaystäväni halusi ostaa minulle yhdet ylimääräiset kymmenen euron tennarit. Mielessäni oli miljoona muutakin asiaa mihin se kymppi pitäisi käyttää. Polkupyörän kumien paikkaaminen maksoi parikymppiä joten kuljin joka paikkaan kävellen. Tämmöistä arkea elellessäni uutiset Suomen osallistumisesta eräiden Zeuksen hylkäämien ihmisten velkoihin eivät nekään tuntuneet kovin ilahduttavilta.

 

Rakkaat päätöksentekijät: Teidän sukupolvenne on käskenyt minua kuuntelemaan sydämeni ääntä ja tavoittelemaan juuri sitä ammattia josta eniten nautin. Nyt olen hieman hämmentynyt siitä että kouluni lakkautetaan "vähemmän tärkeänä" ammattialana, kuten alan koulut kautta maan. 

Tässä vaiheessa tuntuu jokseenkin turhauttavalta alkaa opiskella vanhustenhoitajaksi, sillä olen satsannut opintoihini jo kuusi vuotta sekä opintolainan jota maksan takaisin ainakin seuraavat kymmenen vuotta.

 

Olen lukemattomat tunnit istunut rahastamassa kesän uutuus-jäätelöt, pääsiäis-mämmit, joulukinkut sekä uudenvuoden tinat ettei opiskeluni rasittaisi toisten kukkaroita. Rakkaat päättäjät: halusin olla isona montaa asiaa, mutta välilevynsä pulleaksi raatanut aikuisen raunio ei ollut yksi niistä. 

Sisukas vähäpuheinen joukkueemme on jatkossakin vain niin vahva kuin on sen heikoin lenkki. Joten säästetään sieltä missä sitä rahaa on, ei sieltä missä sitä ei ole.

 

 

Tänään jysähti. Asia jota olen pohtinut vuosia, jonka takia olen menettänyt yöuneni sekä kamppaillut. "Toisaalta sitä, toisaalta tätä -taistelu" on vihdoin ohitse. Nyt tiedän mitä haluan elämässäni kaikkein eniten tehdä. Rakkaat ystävät, sukulaiset sekä muut lukijat: tässä se nyt tulee!

 

Haluan syödä. 

 

Nuorisotyöntekijöillä on tapana käskeä aikuisen alkuja "unelmoimaan suuria". 

Kyllä -unelmoin tänäänkin suuresta vaaleanpunaisesta vaniljacreme-täytteisestä Arnolds-donitsista.  

"Mieti missä olet onnellisimmillasi, ja tee sitä." 

En muista olleeni pitkään aikaan onnellisempi kuin muutama viikko sitten Tampereella Amarillossa, tuoksuva kana-tasku edessäni, täydellisen rapeita rasvassa friteerattuja ranskiksia hitaasti rouskutellen. 

"Jos kaikki olisi mahdollista, mitä tekisit?" 

Sukeltaisin suureen candyking-irtokarkkialtaaseen.

 

Enkä välttämättä tarvitse onneeni tyylikästä Amarilloa. Maanantaina klo 8.30 lämmintä kaurapuurolautasta halatessani koen rikkumattoman täydellisiä onnellisuuden hetkiä. Aamu on kirkas ja maailma on kaunis. 

Entäpä höyryävän tuore kauniin värinen kasvissosekeitto sekä pinnalle ripoteltu raejuusto ja auringonkukan siemenet? Huhhuh...

Ja voi sitä erästä juhlallista päivää kun saavuin työvuorooni markettiin. Kassojen vieressä kohosi arvokkaana tuo tilataideteos, jonka edessä seisoin lumoutuneena pitkään ihaillen värejä ja asetelmia kuin Liisa ihmemaan portilla. Joulusuklaat olivat saapuneet.

 

Nuorempana kadehdin naisia joille masentuessa ei maistunut ruoka, tai jotka stressin alla unohtivat syödä. Ajattelin, että jos minulla olisi tuo ominaisuus, olisin aina laiha kuin teinityttö. Nyt olen kuitenkin löytänyt itseni: haluan syödä vaikka maailma loppuisi huomenna.

Muistan kuinka jo ala-astelaisena huokaisin luokka-kaverilleni istuessamme keinuissa: "Ajattele, sitten kun on iso ja asuu omassa kodissa, voi syödä koko jaffakeksi-paketin ihan yksin!" Kaverini naurahti ja kysyi että sekö oli elämäni tarkoitus. Minua alkoi nolottaa että pitikin taas sanoa ääneen.

 

RnB-kuningatar Beyonce avautui painokamppailuistaan eräässä haastattelussa: " Minun sisälläni asuu lihava ihminen, joka yrittää tulla ulos". Itsekin olen lähtökohtaisesti ollut vähän pullukka, joten elämän aikana on tullut kokeiltua nälkäkuuria jos toista. Kestän kyllä näläntunteen, kestän kieltäytymisen sekä kestän pitkäjänteisyyden jota laihduttaminen vaatii, mutta en kestä siitä seuraavaa tyhjyyden tunnetta. On kuin elämästä puuttuisi juuri se pieni asia, mikä saa minut nousemaan sängystä joka päivä, mikä saa minut istumaan kärsivällisesti oppitunnin loppuun ja mikä saa minut jaksamaan töissä vielä yhden tunnin lisää. Motivaationi tippuu nollaan raskaana kuin lyijy jos minulta viedään ruoka, elämäni suola... tai sokeri.

 

Taloushallinnon ja matematiikan tunneilla löydän itseni toistuvasti erään houkuttelevan kahvilan facebook-sivuilta. Töllötelkööt miehet netistä vähäpukeisia naisia, minä töllötän leivoksia, silmät haluamisesta solmussa. Sanonta "älä odota puolison tekevän sinua onnelliseksi" pitää täysin paikkansa. Puolisoa ei voi syödä.

Voin elää ilman unta, voin elää ilman seksiä, mutta voi hyvät ihmiset en voi elää ilman ruokaa! Ei siksi  että alahainen verensokeri tekisi minut äkäiseksi, ei siksi että käteni alkaisivat vapisemaan, ei siksi että silmissäni mustenisi ja lopulta lyyhistyisin tajuttomana lattialle. Vaan yksinkertaisesti siksi, että RAKASTAN syömistä. 

 

Aina ei voi olla joulu, aina ei voi olla rakastunut, aina ei voi onnistua, mutta aina voi syödä! Ja nyt menen kokkaamaan nakkikeittoa ja tekemään itseni onnelliseksi.

 

Moikka!

 

Siitä on viitisen vuotta, kun haikara pysähtyi Pispalan valtatie 5:n savupiipun kohdalla, ja pudotti sisään nyytin. Siitä alkoi kotiin sidottu elämäni. Mutta se oli tarkoituskin. 

Kahdenkympin korvilla minulla oli tapana hillua yömyöhään, jäädä spontaanisti yöksi kavereille, siskolle tai äidin sohvalle. Siitä sitten nousin ennen seitsemää jonkun toisen t-paita päällä, lapiokaupalla unihiekkaa silmissä, pesemättömin hampain, muuttuakseni taas teinistä aikuiseksi, lähteäkseni eilisen kledjuissa aamubussilla kohti omaa asuntoa, ehtiäkseni vielä suihkuun ja yhdeksältä alkavaan työvuoroon. Tätä jatkui kohtuullisen pitkän aikaa. Lopulta olin niin epäsäännöllisen elämän uuvuttama, että päätin tehdä asialle jotain. Tarvitsin hyvän syyn mennä aina yöksi ensimmäiseen vuokra-yksiööni. 

Kun sitten nyyttini taivaasta tipahti, en ollut valmis. Koin että elämäntilanne oli sittenkin aivan väärä, mutta tilausta ei voinut enää peruuttaa.  Siinä se uinui sängyllä ja oli pieni ja suloinen. Noh, ajattelin että homma hoituisi kaiken muun ohessa vasemmalla kädellä. Kyllähän minä maalaistyttö nyt osaan kissaa hoitaa.

 

Kun tänään ajattelen näitä viittä vuotta, ja hetkiä kauniin lemmikkini kanssa...

Olen työntänyt pillereitä torahampaiden välistä, syöttänyt nurkkaan ahdistettua siperian tiikeriä ruiskulla, murehtinut, maksanut luottokortilla eläinlääkärilaskuja, siivonnut satoja kiloja KAKKAA, siivonnut oksennusta, liimannut tapetin suikaleita takaisin paikoilleen, pominut karvoja voileivältäni, löytänyt ruumiita eteisestä, raahannut kymmenkiloista roikaletta kaupunkibussissa, juossut valkoisen salaman perässä naapureiden pihoilla, pyydellyt anteeksi, maanitellut, lahjonut, uhkaillut, sekä tullut niin lukuisina aamuina väkivaltaisesti herätetyksi, vain antaakseni aamiaista. Olen menettänyt ties kuinka monta paitaa, menettänyt hermoni, menettänyt vieraani ja menettänyt ainoan lepohetkeni koko päivän aikana. 

 

Miksi haalimme elämäämme asioita jotka velvoittavat, tarvitsevat, vaativat huomiota, raastavat hermoja, vievät yöunet? Miksi hankimme lapsia, lemmikkejä ja puolisoita? Nyyttiä taivaasta odotetaan suurella hartaudella, mutta heittäydytään marttyyriksi kun sillä onkin terävät hampaat.

 

Eräs viisas mies sanoi kerran, että jos mietit koko ajan "miten MINÄ tulisin onnelliseksi", et tule onnelliseksi koskaan. Mutta jos teet töitä sen eteen että ihmiset ympärilläsi olisivat onnellisia, tulet itsekin onnelliseksi. 

 

Onnellisuusreseptin nurinkurisuus vakuuttaa. Kukapa haluaisi olla kuten lauluntekijä:

"Vapaa ja yksin + äinen".

 

Olin kävelyttämässä kissaa kun eräs naapurin täti tuli ihastelemaan sitä:

"Tuohan onkin kiva kaveri jos... tai enhän minä tiedä onko sulla miestä."

Siihen nolona äkkiä kakistelin että "onhan mulla."

 

Lopetan blogini tänään tähän, sillä eräs reippaan näköinen veikkonen istuu eteisessä valjaat päällä ja riipii kynsillä ovea. 

Nykyisin nukun yöni kotona.

Yksi pieni kissa voi tehdä Pispalan valtatien masentavasta yksiöstä kodin.

Ja tytöstä vähän aikuisemman. 

Olin kolmannella luokalla kun muutimme, ja minä sisaruksineni vaihdoimme koulua. Keväällä ennen kesäloman alkamista kävimme tutustumassa uuteen luokkaani. Tutustumiskäynnin jälkeen käskin äitiäni leikkaamaan minulle kampauksen jossa otsatukka ulottui korvien taakse asti, sillä olin huomannut että monella tytöllä tulevalla luokallani oli sellainen. Äiti teki työtä käskettyä. Valitettavasti syksyn tullen karmea tukkamuoti oli jo poistunut luokkani tyttöjen suosiosta, ja olin ainoa joka näytti typerältä. Error... yritys sulautua joukkoon epäonnistunut. Eikä kerta jäänyt viimeiseksi. Muistan kun erään kerran palasin pururadalta. Poika ylemmältä luokalta oli työntänyt minut metsässä kumoon kinokseen, niin että sukset menivät solmuun, enkä päässyt ylös. Tällä kertaa se oli viimeinen pisara joka katkaisi kamelin selän. Kun näin ystävällisen naisopettajani kasvot koulun pihassa, repesin hysteeriseen itkuun.

Ilmeisesti pahis oli saanut opettajalta aikamoista kyytiä, sillä sain olla kuukausikaupalla täysin rauhassa öykkäriltä, joka tavallisesti oli tönimässä, ilkkumassa ja piikittelemässä joka ikinen päivä ja hetki. Ei liene tarpeen selittää miksi kyseinen opettajatar on muistoissani kaunis kuin enkeli.

Ylä-asteella pääsin samalle luokalle parhaan kaverini kanssa, ja massasta erottuminen ei ollut enää niinkään uhka vaan itse tarkoitus. Luokallamme oli eräs hiljainen ja tunnollinen tyttö. Kerran käsityön opettaja tuli jututtamaan kaveriporukkaamme, ja pyysi että olisimme tytön kavereita, koska hänellä ei niitä oikein ollut. En muista muuttiko pyyntö tytön tilannetta, mutta muistan hänen kuitenkin hengailleen porukassamme ylä-aste aikana. 

 

Entä kenelle isoksi tullut lapsi, eli ns."aikuinen" voi mennä kertomaan jos ei ole kavereita? Kuka körmyyttää kiusaajaa, jos sellainen käy kimppuuni esimerkiksi huomenna? Valtakunnan päämies kampanjoi syrjäytymisen estämiseksi, ja suomalaisen iskelmäjalan ovat jo vuosikymmeniä saaneet vipattamaan nimenomaan laulut yksinäisyydestä.

Isokin ihminen esittää hämmentyneenä saman suuren kysymyksen, jonka jokainen ala-astelainen on esittänyt itselleen taas muutama viikko sitten: Kuinka saadaan kavereita?

 

Itse koen, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa on solmia uusia läheisiä kaveri/ystävyyssuhteita. 

Mikä esimerkiksi on se ratkaiseva ranne-liike jolla työkaveruus muutetaan the-kaveruudeksi, olematta tunkeileva? Yhteisen tekemisen ehdottaminen äkkiseltään ainakin tuntuu vaikealta työn touhussa ohi viilettävälle kollegalle.. Sen viidentoista minuutin tauon aikana jolloin molemmat tuijottavat nääntyneenä kahvikuppeihinsa, ei syvällisempiä ajatuksia ehdi vaihtamaan. Voiko noista identtisiksi puetuista ihmisistä edes tietää keneen voisi kuvitella haluavansa tutustua paremmin?

 

Sitten puolisot, hemmetin maailmannavat. Rakkaus, mokoma syrjäytymis-kuoppa  ja kaveruuden rautaesirippu. Naimisiin menevä ystävä ehdottelee innokkaana tapaamisia häiden jälkeen, joita ei sitten koskaan kuulu aikataulujen yhteen sovittamisen vaikeuden takia. Teen juonti päättyy ennen kuin on ehtinyt alkaakaan, kun kotiintuloaika on alkanut yhtäkkiä kiinnostaa enemmän kuin sinkku-kaverin pölinät. Perheellisen spontaanit tyttöjen-illat on hilluttu menneisyyteen, ja maailma pyörii lapsen rutiinien tahtiin.

On tietysti kaunis ajatus että puoliso on paras ystävä, mutta sydämessä tulee aina olemaan myös "ihan vaan-kaverin" muotoinen reikä, joka paikkaamattomana alkaa jomottaa.

 

Entä voiko töissä käyvä olla opiskelijan kaveri? Ravintolaillan tarjoaminen toiselle saattaa yhden kerran tuntua ookoolta kummallekin, mutta seuraavalla kerralla se alkaa jo nolottaa ja harmittaa. Ulkomaan reissut, ostoksille lähtö, jopa elokuvissa käynti saattaa olla loppukuusta liikaa kaverin kukkarolle. Töissäkäyvän on vaikea muistaa että elokuvan katsominen teatterissa saattaa merkitä sitä että ensi viikolla opiskelija syö vain kynsiään. Ja Sokoksen kahvilassa hän kyllä näyttää siltä kuin osallistuisi keskusteluun, mutta laskee salaa päässään kuinka monta päiväruokaa tämänkin kahvin ja leivoksen hinnalla olisi ruokakaupasta saanut.

 

Elämässä ei aina ole saatavilla ihmisiä joilla olisi samanlainen elämäntilanne kuin itsellä. Silloin täytyy tyytyä siihen mitä on. Sopia kahvittelu kuukauden päähän, laskea kaksikymmensenttiset, ja olla loukkaantumatta kun puolisoa lähdetään vastaan jo kahdeksaksi. Pienikin muren kultaa on kuitenkin kultaa.

 

Olen kuitenkin pannut merkille, että kaveruutta elämääni on löytynyt monesti juuri niistä epätodennäköisimmistäkin paikoista. Syvää ymmärrystä ja sympatiaa ihmiseltä jonka kanssa elämäntyylini ja arvomaailmani ovat näyttäneet radikaalisti toisistaan poikkeavilta.

Se jota kohtaan olin lukuvuoden alkaessa epäluuloisin, onkin loman alkaessa juuri se kenen kanssa haluan pitää yhteyttä. Se kenen luulin olevan vähemmän tärkeä, onkin loppujen lopuksi juuri se joka saa minut hyvälle tuulelle.

 

Yksinäisenä iltapäivänä pihapiirissä ystävyys tulee yllättävältä suunnalta, juuri silloin kun sitä eniten tarvitsen. Se kurkistaa narulla roikkuvien lakanoiden takaa ja ehdottaa uimaan lähtöä.

 

Ylemmän luokan öykkäri-pojalta pelastava enkeli, tai puhemiehenä toimiva käsityönopettaja on usein ollut paljon lähempänä kuin olisin odottanut.