Tänään jysähti. Asia jota olen pohtinut vuosia, jonka takia olen menettänyt yöuneni sekä kamppaillut. "Toisaalta sitä, toisaalta tätä -taistelu" on vihdoin ohitse. Nyt tiedän mitä haluan elämässäni kaikkein eniten tehdä. Rakkaat ystävät, sukulaiset sekä muut lukijat: tässä se nyt tulee!
Haluan syödä.
Nuorisotyöntekijöillä on tapana käskeä aikuisen alkuja "unelmoimaan suuria".
Kyllä -unelmoin tänäänkin suuresta vaaleanpunaisesta vaniljacreme-täytteisestä Arnolds-donitsista.
"Mieti missä olet onnellisimmillasi, ja tee sitä."
En muista olleeni pitkään aikaan onnellisempi kuin muutama viikko sitten Tampereella Amarillossa, tuoksuva kana-tasku edessäni, täydellisen rapeita rasvassa friteerattuja ranskiksia hitaasti rouskutellen.
"Jos kaikki olisi mahdollista, mitä tekisit?"
Sukeltaisin suureen candyking-irtokarkkialtaaseen.
Enkä välttämättä tarvitse onneeni tyylikästä Amarilloa. Maanantaina klo 8.30 lämmintä kaurapuurolautasta halatessani koen rikkumattoman täydellisiä onnellisuuden hetkiä. Aamu on kirkas ja maailma on kaunis.
Entäpä höyryävän tuore kauniin värinen kasvissosekeitto sekä pinnalle ripoteltu raejuusto ja auringonkukan siemenet? Huhhuh...
Ja voi sitä erästä juhlallista päivää kun saavuin työvuorooni markettiin. Kassojen vieressä kohosi arvokkaana tuo tilataideteos, jonka edessä seisoin lumoutuneena pitkään ihaillen värejä ja asetelmia kuin Liisa ihmemaan portilla. Joulusuklaat olivat saapuneet.
Nuorempana kadehdin naisia joille masentuessa ei maistunut ruoka, tai jotka stressin alla unohtivat syödä. Ajattelin, että jos minulla olisi tuo ominaisuus, olisin aina laiha kuin teinityttö. Nyt olen kuitenkin löytänyt itseni: haluan syödä vaikka maailma loppuisi huomenna.
Muistan kuinka jo ala-astelaisena huokaisin luokka-kaverilleni istuessamme keinuissa: "Ajattele, sitten kun on iso ja asuu omassa kodissa, voi syödä koko jaffakeksi-paketin ihan yksin!" Kaverini naurahti ja kysyi että sekö oli elämäni tarkoitus. Minua alkoi nolottaa että pitikin taas sanoa ääneen.
RnB-kuningatar Beyonce avautui painokamppailuistaan eräässä haastattelussa: " Minun sisälläni asuu lihava ihminen, joka yrittää tulla ulos". Itsekin olen lähtökohtaisesti ollut vähän pullukka, joten elämän aikana on tullut kokeiltua nälkäkuuria jos toista. Kestän kyllä näläntunteen, kestän kieltäytymisen sekä kestän pitkäjänteisyyden jota laihduttaminen vaatii, mutta en kestä siitä seuraavaa tyhjyyden tunnetta. On kuin elämästä puuttuisi juuri se pieni asia, mikä saa minut nousemaan sängystä joka päivä, mikä saa minut istumaan kärsivällisesti oppitunnin loppuun ja mikä saa minut jaksamaan töissä vielä yhden tunnin lisää. Motivaationi tippuu nollaan raskaana kuin lyijy jos minulta viedään ruoka, elämäni suola... tai sokeri.
Taloushallinnon ja matematiikan tunneilla löydän itseni toistuvasti erään houkuttelevan kahvilan facebook-sivuilta. Töllötelkööt miehet netistä vähäpukeisia naisia, minä töllötän leivoksia, silmät haluamisesta solmussa. Sanonta "älä odota puolison tekevän sinua onnelliseksi" pitää täysin paikkansa. Puolisoa ei voi syödä.
Voin elää ilman unta, voin elää ilman seksiä, mutta voi hyvät ihmiset en voi elää ilman ruokaa! Ei siksi että alahainen verensokeri tekisi minut äkäiseksi, ei siksi että käteni alkaisivat vapisemaan, ei siksi että silmissäni mustenisi ja lopulta lyyhistyisin tajuttomana lattialle. Vaan yksinkertaisesti siksi, että RAKASTAN syömistä.
Aina ei voi olla joulu, aina ei voi olla rakastunut, aina ei voi onnistua, mutta aina voi syödä! Ja nyt menen kokkaamaan nakkikeittoa ja tekemään itseni onnelliseksi.
Moikka!
