Edustan sukupolvea jolle hammaslääkärit ovat alkaneet suositella muovimuottia suuhun yön ajaksi. Paineet eivät hellitä meistä silloinkaan kun ruumiin pitäisi vaipua totaaliseen rentouden ja tiedottomuuden tilaan. Jännittyneisyys on meissä niin syvällä, että puremme yöllä poskilihakset pinkeinä muovinpalasta , kuin vanki tuskissaan keskiaikaisessa kidutuskammiossa. Ilman tätä hammaslääkärien keksintöä, olisimme hampaattomia jo ennen eläkeikää.

Mistä nipistäisin rauhaa elämääni? Täytyy käydä koulua että saan töitä ja täytyy tehdä töitä että olisi varaa käydä koulua. Parisuhteesta tai harrastuksista en ainakaan voi tinkiä yhtään enempää.

Erään seurakunnan pastori tapasi sanoa: Pidä elämä yksinkertaisena, niin tulet onnelliseksi. 

Olenko pitänyt elämäni yksinkertaisena? Kröhöm... 

Olenko onnellinen? Kysymys jota olen alkanut vältellä.

Tuttavani sai lapsen ja toi hänet näytille. Viikkoa aikaisemmin syntynyt tyttövauva oli vangitsevan suloinen valtameren syvyisessä unessa, poski äitinsä olkapäätä vasten. Yhtäkkiä tajusin sen:  tältä näyttää ihminen, jolla ei ole paineita. Ei stressin murusta.  Tuo pieni onnekas räsynukke. Heittäytyneenä täysin toisten huolehdittavaksi. Ei kerrassaan mitään huolia, sataprosenttisen rentona äidin ruumiinlämmössä. Ehkä tämä vähän selittää, miksi ihmiskainalo on aikuisellekin niin koukuttava kolonen. Vartti toisen kainalossa lievittää kaikenlaista painetta ja tuskaa paremmin kuin kourallinen buranaa. Kuten eräs ajankohtaisohjelmakin totesi: läheisyys ja hellyys ovat tehokasta stressinpoistoa siinä missä liikuntakin.

 

Muovinpurijoiden sukupolvi on toki oivaltanut ongelmiensa juuret, ja keksinyt trendin: "slow life". Olisinpa iloinen hippi, joka ottaisi elämäntyylin omakseen. Mutta minä olen ahkera ja kunnianhimoinen. Hetkinen- eivätkös nämä luonteenpiirteet ole hyveitä? Ja samalla kuitenkin ne aiheuttavat  tuhoa. Miksi minulla, yksinasuvalla ihmisellä on niin kova kiire etten ehdi edes vastata tekstiviestiin saman päivän aikana? Joululoman aikoihin naapurin vanha rouva päivitteli sitä kuinka nykyaikana kukaan ei tule enää käymään. "Ennen ei kyselty saako tulla, silloin vain tultiin." 

Minun, nykyajan nuoren aikuisen, täytyy sopia kalenteriin jopa kuukausia etukäteen kahvitreffit ystävieni kanssa jos haluan pitää ihmissuhdetta yllä.

Olen monesti saanut itseni kiinni haaveilemasta totaalisesta irtiotosta. Toinen aivopuoliskoni on sitä mieltä että teen tällä hetkellä juuri niitä asioita joita haluankin tehdä, ja toinen puoli kuiskuttaa: "haluan jättää kaiken ja aloittaa alusta jossain muualla.".

Kiire on jättiläismäinen ihmis-pallo, jonka vauhti vain lisääntyy yrittämällä pysyä pystyssä sen sisällä. Herää kysymys. Onko kahleiden karistamiseen on vain yksi konsti, joka puree: kokonaisvaltainen alisuoriutuminen? Jos odotamme pystyvämme enempään kuin mihin todellisuudessa pystymme, eikö silloin realistisempaan suuntaan voimavaramme ja ajankäyttömme veisi jatkuva rimanalittaminen? Olisiko se silloin edes rimanalittamista, vai nimenomaan ihan tarpeeksi?

Afrikkalaiset ovat tunnettuja aikataulujen venyttämisestä. Kello kolme ei tarkoitakaan automaattisesti kolmelta. Se saattaa tarkoittaa neljältä tai viideltä, tai joskus siinä illan mittaan. Huolimatta auringon kulmasta taivaalla, vuorokaudessa on aina samat 24 tuntia. Miksi toisille se on yllin kyllin ja toiset kärsivät hiusten ohenemisesta ja sydämen muljahtelusta, sekä kriiseilevät kolmekymppisenä siitä etteivät ole elämässään saaneet tarpeeksi aikaan?

Me ahkerat alkuasukkaat työskentelemme mediassa, mutta emme osaa lukea sitä. "American dream" sulahtaa arvomaailmaamme kuin pikkulego lapsen kurkkuun, ja siinä sitä riittää kakistelemista yritettäessä olla jotain erityistä, jotain parempaa kuin viisi miljoonaa muuta, tai miksei saman tien: viisi miljardia muuta. Me kyllä nimeämme kysyttäessä elämän tärkeimmiksi asioiksi perheen, terveyden ja ystävät, mutta silti suoritamme töissä sekä vapaa-ajalla juuri näiden asioiden kustannuksella. "All magic comes with a price," ja niin tulee aina olemaan. Kukaan ei vaan kerro sitä etukäteen.