Sydämeni pysähtyy. Se on hän, ei epäilystäkään. Oven loksahdus kaukana kivisen käytävän toisessa päässä. Hän seisoo selin minuun, mutta aikoo kääntyä. Saalis-eläimen vaistot ottavat vallan, ja pyrähdän juoksuun ennenkuin ehdin ajatella enempää. Sydän lyö kuin vasara kylmän hikistä pintaani vasten. Kierreportaat näyttävät jyrkiltä. Kerroksia on neljä alaspäin. Ehtikö hän nähdä minut? Kohta kuulisin nimeni kaikuvan kiviseinillä, kun pakenen. Entä jos hän saa minut kiinni? Aikani on loppu. Hän tietää.
Liidän alaspäin niin kovaa vauhtia, etteivät jalkani enää edes kosketa portaita. Selässä on holtittomasti heiluva viulukotelo. Olen unohtanut että se on siellä. Olen unohtanut kaiken. Jokainen aistini työskentelee täydellä teholla kohti yhtä ainoaa päämäärää. Haluan ulos täältä. Haluan piiloon. Haluan pois!
Portaat päättyvät. Hän ei huutanut perääni. Kolkot askeleet eivät kaiu kierreportaissa. Olenko selvinnyt? En uskalla rauhoittua. Riuhtaisen koko painollani auki liian raskaan ulko-oven. Kuistin edessä käy auto. Syöksyn sisään. Vasta kun paiskaan taka-oven kiinni perässäni, raskas huokaisu karkaa. Helpotus huuhtelee silmäni ja vuotaa poskille. En saa hengitystä tasaantumaan.
Hän ei saanut minua kiinni. Ei ehkä edes nähnyt. Äiti kurottautuu katsomaan, hämmentyneenä vauhdikkaasta sisääntulostani.
Orkesterinjohtaja sanoi etten saa opiskella musiikkiopistossa jos lintsaan jatkuvasti orkesteri-harjoituksista. Mutta minä en mene sinne enää koskaan.
Nyt vuosien päästä juoksen edelleen paniikissa alas kierreportaita. Mutta tällä kertaa, tiukkasanaisen ulkomaalaisen kapellimestarin sijaan, minua jahtaakin Lindorffin setä, demoa odottava koulukaveri, verokortti, kuntosali, selvittämätön virtahepo, tai mikä vaan mitä voi paeta. En ehdi edes tajuta suhahtavani matkaan, kun itsesuojeluviettini on jo kuljettanut minut turvaan epämiellyttävyyksiltä. Pikku kaninkolossani sitten töllötän kakku-ohjelmia, kirjoitan blogia, pimputan pianoa, välttelen ja välttelen.
Mistä tietää koska on aika ottaa jalat alleen toimimattomasta ihmissuhteesta? Entä kun työ maistuu puulta, tai aiheuttaa jatkuvasti arvomaailmaan sekaannusta? Aina voi sopeutua. Aina voi tehdä kompromisseja ja oppia elämään asioiden kanssa, joista ei pidä.
Parisuhteet ovat pahimpia. Toivo ei sammu puhaltamalla.
Kun on kysymys rakkauden tai arvostuksen saamisesta, laitamme itsemme todella likoon. Mutta voimmeko muuttaa olosuhteita ennenkuin ne muuttavat meitä? Koska koittaa se hetki kun suuren taistelijan olisi aika riisua panssarit yltään ja antaa vaistojen tehdä tehtävänsä? Paeta minkä käpälistä irtoaa.
Ravintoketjun huipulla olemme tottuneet olemaan se, jonka edestä pinkaistaan piiloon. Pakovietti kuuluu jäniksille ja muulle juoksentelevalle ruoalle. Mutta entä nuotiot, keihäänkärjet ja aidat, joita olemme ympärillemme rakentaneet? Meitäkin siis joku uhkaa.
Kuinka monilta ikävyyksiltä vältyttäisiin jos useampi Forrest Gump tajuaisi tikuttaa karkuun isompansa edestä? Entä kuinka monelta kuolemalta? Mitä meidän luonnolliselle itsesuojeluvaistollemme on tapahtunut historian kuluessa? Run Forrest, run!!
Itäisemmässä maailmassa pelkurit voivat palauttaa kunniansa vain yhdellä konstilla. Riistämällä itse oman henkensä. Meillä pohjanmaalaisilla on onneksi sisumme, joten meidän ei tarvitse koskaan paeta. Kestämme mitä vaan. Mutta nyt kun talvisota on ohi, rintamalta voi poistua muutenkin kuin ruumispussissa. Itsensä pelastaminen on sallittua. Enää ei tarvitse edes ampua jalkaansa, voi vain lähteä. Kaikkien niiden "Äijä" t-paitojen takana, uskon että jokaisen pohjanmaalaisenkin pöksyissä kasvaa pieni pupunhäntä.
Onko se välttämättä heikkous? Entä jos se onkin lahja.
