Heipähei rakas blogini! Viime kerrasta onkin jo vierähtänyt yli kuukausi! Jahka kevään koulu-kauhuista selvittiin, olen viettänyt aikaani ensimmäistä omaa kukkapenkkiäni yli-kastellen, nutrsilla biisin sanoja kirjoitellen, sekä ensimmäisen kummilapseni tulostumista odotellen. Eikä kesä olisi tietenkään minulle kesä ilman kassakoneen kaunista piippailua. Tänäänkin urakoin muffinssikorvikset heiluen, viisi ja puoli tuntia kesä-herkkuja kassalinjastosta läpi. Toisinaan tekisi kyllä mieli pitää paikallisille pieni saarna elämäntavoista.

 

Siitä on aika tarkalleen kuusi vuotta kun ensimmäisen kerran istahdin kassakoneen taakse. Jätin hyvin palkatun musiikkileikkikouluntäti-työn omasta tahdostani, ja vaihdoin vaatteeni ruudulliseen myyjän uniformuun. Voin vilpittömänä sanoa, etten ole katunut päivääkään. Työ on helppoa, työkaverit ystävällisiä, eikä kotitehtävistä ole tietoakaan. Sometimes less is more. Elämästä tuli yksinkertaisempaa, ja minusta tuli onnellisempi. 

 

Kun olin nuori, luulin että kassatyö olisi kaikkien unelmieni hautausmaa. Nykyään olen työstäni kiitollinen, ja jopa ylpeä. Lukion jälkeen olen käyttänyt vuosia etsien itseäni, opiskellen kulttuurialaa ja muuta viehättävän vaikeaa, suunnitellut suuria ja luullut liikoja. Tänä kesänä olen löytänyt itseni jopa pohtimasta vaihtoehtoa, että siirtyisin kokonaan kaupan alalle, eikä ajatus edes ahdista. Päinvastoin se välillä suorastaan houkuttelee. 

 

Mielestäni kysymys "mikä minusta tulee isona?" pitäisi vaihtaa kysymykseksi "kuka minä olen nyt?".  Jo viitisen vuotta jatkuneessa kolmenkympin kriisissäni(kyllä, mittarissa vasta 26) toivon oppineeni yhden asian: "nyt" on ainoa mitä minulla todella on. Joten jos olen onnellinen nyt, minusta on jo tullut "iso". Jos en ole onnellinen nyt, lataan odotukseni ja toiveeni johonkin random- "isoksi tulemiseen", joka ei välttämättä koskaan tapahdu. Kuka saisi meidät ymmärtämään että ME OLEMME JO ISOJA!

 

Jokin aika sitten Anna Eriksson kohautti mediassa lausumalla hurjia, arvostelevia mielipiteitä musiikkimaailmasta, jossa on itse tehnyt iskelmätähden uransa. Avautumista edelsi vuonna 2012 levy nimeltä Mana. Laulut ovat vihaisia, täynnä pettymystä, synkkyyttä ja raivoa.

 

Tätä levyä olen kuunnellut hyväntuulisen kesäauringon porottaessa, pinkit shortsit jalassani, salaatin taimia onnellisena vaalien, alusta loppuun ja lopusta alkuun, uudelleen ja uudelleen. Olen innostunut kokeilemaan myös Annan aikaisempaa tuotantoa, mutta tulen joka kerta tulokseen että niiden tarttuvien, hyvienkin iskelmien keskellä tämä tuskainen levy on se, jota niistä kaikista haluan kuunnella. 

Miksi? Koska se on aito.  Taiteilija on tullut isoksi. Hän on päättänyt tehdä sitä, mistä tulee onnelliseksi nyt.

 

Ennen pidin Anna Erikssonia pinnallisena ja ennalta arvattavana laulaja-prinsessana. Mutta prinsessa onkin tehnyt levyn, joka riipii tiensä läpi ylpeän puisen rintani, ja saa minut kuolemaan ja syntymään uudelleen monta kertaa päivässä.

Jos saisin toivoa itselleni menestystä työ-elämässä, toivoisin että minäkin osaisin tehdä musiikkia, joka vetäisi kuulijaa turpaan niin että hänestä tulisi parempi ihminen. Niinkuin Anna Eriksson teki.