Olin kolmannella luokalla kun muutimme, ja minä sisaruksineni vaihdoimme koulua. Keväällä ennen kesäloman alkamista kävimme tutustumassa uuteen luokkaani. Tutustumiskäynnin jälkeen käskin äitiäni leikkaamaan minulle kampauksen jossa otsatukka ulottui korvien taakse asti, sillä olin huomannut että monella tytöllä tulevalla luokallani oli sellainen. Äiti teki työtä käskettyä. Valitettavasti syksyn tullen karmea tukkamuoti oli jo poistunut luokkani tyttöjen suosiosta, ja olin ainoa joka näytti typerältä. Error... yritys sulautua joukkoon epäonnistunut. Eikä kerta jäänyt viimeiseksi. Muistan kun erään kerran palasin pururadalta. Poika ylemmältä luokalta oli työntänyt minut metsässä kumoon kinokseen, niin että sukset menivät solmuun, enkä päässyt ylös. Tällä kertaa se oli viimeinen pisara joka katkaisi kamelin selän. Kun näin ystävällisen naisopettajani kasvot koulun pihassa, repesin hysteeriseen itkuun.

Ilmeisesti pahis oli saanut opettajalta aikamoista kyytiä, sillä sain olla kuukausikaupalla täysin rauhassa öykkäriltä, joka tavallisesti oli tönimässä, ilkkumassa ja piikittelemässä joka ikinen päivä ja hetki. Ei liene tarpeen selittää miksi kyseinen opettajatar on muistoissani kaunis kuin enkeli.

Ylä-asteella pääsin samalle luokalle parhaan kaverini kanssa, ja massasta erottuminen ei ollut enää niinkään uhka vaan itse tarkoitus. Luokallamme oli eräs hiljainen ja tunnollinen tyttö. Kerran käsityön opettaja tuli jututtamaan kaveriporukkaamme, ja pyysi että olisimme tytön kavereita, koska hänellä ei niitä oikein ollut. En muista muuttiko pyyntö tytön tilannetta, mutta muistan hänen kuitenkin hengailleen porukassamme ylä-aste aikana. 

 

Entä kenelle isoksi tullut lapsi, eli ns."aikuinen" voi mennä kertomaan jos ei ole kavereita? Kuka körmyyttää kiusaajaa, jos sellainen käy kimppuuni esimerkiksi huomenna? Valtakunnan päämies kampanjoi syrjäytymisen estämiseksi, ja suomalaisen iskelmäjalan ovat jo vuosikymmeniä saaneet vipattamaan nimenomaan laulut yksinäisyydestä.

Isokin ihminen esittää hämmentyneenä saman suuren kysymyksen, jonka jokainen ala-astelainen on esittänyt itselleen taas muutama viikko sitten: Kuinka saadaan kavereita?

 

Itse koen, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa on solmia uusia läheisiä kaveri/ystävyyssuhteita. 

Mikä esimerkiksi on se ratkaiseva ranne-liike jolla työkaveruus muutetaan the-kaveruudeksi, olematta tunkeileva? Yhteisen tekemisen ehdottaminen äkkiseltään ainakin tuntuu vaikealta työn touhussa ohi viilettävälle kollegalle.. Sen viidentoista minuutin tauon aikana jolloin molemmat tuijottavat nääntyneenä kahvikuppeihinsa, ei syvällisempiä ajatuksia ehdi vaihtamaan. Voiko noista identtisiksi puetuista ihmisistä edes tietää keneen voisi kuvitella haluavansa tutustua paremmin?

 

Sitten puolisot, hemmetin maailmannavat. Rakkaus, mokoma syrjäytymis-kuoppa  ja kaveruuden rautaesirippu. Naimisiin menevä ystävä ehdottelee innokkaana tapaamisia häiden jälkeen, joita ei sitten koskaan kuulu aikataulujen yhteen sovittamisen vaikeuden takia. Teen juonti päättyy ennen kuin on ehtinyt alkaakaan, kun kotiintuloaika on alkanut yhtäkkiä kiinnostaa enemmän kuin sinkku-kaverin pölinät. Perheellisen spontaanit tyttöjen-illat on hilluttu menneisyyteen, ja maailma pyörii lapsen rutiinien tahtiin.

On tietysti kaunis ajatus että puoliso on paras ystävä, mutta sydämessä tulee aina olemaan myös "ihan vaan-kaverin" muotoinen reikä, joka paikkaamattomana alkaa jomottaa.

 

Entä voiko töissä käyvä olla opiskelijan kaveri? Ravintolaillan tarjoaminen toiselle saattaa yhden kerran tuntua ookoolta kummallekin, mutta seuraavalla kerralla se alkaa jo nolottaa ja harmittaa. Ulkomaan reissut, ostoksille lähtö, jopa elokuvissa käynti saattaa olla loppukuusta liikaa kaverin kukkarolle. Töissäkäyvän on vaikea muistaa että elokuvan katsominen teatterissa saattaa merkitä sitä että ensi viikolla opiskelija syö vain kynsiään. Ja Sokoksen kahvilassa hän kyllä näyttää siltä kuin osallistuisi keskusteluun, mutta laskee salaa päässään kuinka monta päiväruokaa tämänkin kahvin ja leivoksen hinnalla olisi ruokakaupasta saanut.

 

Elämässä ei aina ole saatavilla ihmisiä joilla olisi samanlainen elämäntilanne kuin itsellä. Silloin täytyy tyytyä siihen mitä on. Sopia kahvittelu kuukauden päähän, laskea kaksikymmensenttiset, ja olla loukkaantumatta kun puolisoa lähdetään vastaan jo kahdeksaksi. Pienikin muren kultaa on kuitenkin kultaa.

 

Olen kuitenkin pannut merkille, että kaveruutta elämääni on löytynyt monesti juuri niistä epätodennäköisimmistäkin paikoista. Syvää ymmärrystä ja sympatiaa ihmiseltä jonka kanssa elämäntyylini ja arvomaailmani ovat näyttäneet radikaalisti toisistaan poikkeavilta.

Se jota kohtaan olin lukuvuoden alkaessa epäluuloisin, onkin loman alkaessa juuri se kenen kanssa haluan pitää yhteyttä. Se kenen luulin olevan vähemmän tärkeä, onkin loppujen lopuksi juuri se joka saa minut hyvälle tuulelle.

 

Yksinäisenä iltapäivänä pihapiirissä ystävyys tulee yllättävältä suunnalta, juuri silloin kun sitä eniten tarvitsen. Se kurkistaa narulla roikkuvien lakanoiden takaa ja ehdottaa uimaan lähtöä.

 

Ylemmän luokan öykkäri-pojalta pelastava enkeli, tai puhemiehenä toimiva käsityönopettaja on usein ollut paljon lähempänä kuin olisin odottanut.